Finanssikriisin kootut selitykset

Olemme viimeisen vuoden ajan todistaneet globaalisti leviävää ja syvenevää finanssikriisiä, jota on kutsuttu subprime-kriisiksi viitaten Yhdysvalloissa tapahtuneeseen lainaustoimintaan. Sen sijaan olemme harvoin kuulleet esityksiä sitä, mikä viimeisen vuoden aikana on tarkalleen ottaen kriisiytynyt ja miksi.

Monien perinteisten määritelmien mukaan kriisillä tarkoitetaan epävakaata tai jopa vaarallista tilannetta, jossa kriisiin joutunut järjestelmä ei enää pysty jatkamaan toimintaa entisellä toimintalogiikallaan. Järjestelmän jatkumiseen vaaditaan joko järjestelmän toimintatavan muutosta tai siihen puuttumista järjestelmän ulkopuolelta jollain tavalla. Henkilöstökonsulttien vanhan viisauden mukaan kriisissä on yksinkertaisesti kyse illuusion loppumisesta.

Käynnissä olevassa nimetyssä kansainvälisessä finanssikriisissä on epäilemättä kyse kriisistä sanan molemmissa merkityksissä. Mutta tarkemmin kriisiä tarkasteltaessa voidaan kuitenkin havaita sen tarkoittavan hyvin monien erilaisten illuusioiden loppumista. Käsittelen tässä esseessä kolmen eri illuusion loppua kolmen erilaisen tarinan muodossa.


Talouskriisi

Ehkä eniten kerrotun tarinan mukaan finanssikriisi voidaan ymmärtää näin jälkikäteen hyvin yksinkertaisten taloudellisten mittareiden perusteella. Mielenkiintoista tässä tarinassa on se, että siinä puhutaan vain Yhdysvaltojen taloudesta.

Ensimmäinen mittareista on velka. Yhdysvaltojen yksityisen ja julkisen sektorin velka oli noussut vuoteen 2007 mennessä kolminkertaiseksi bruttokansantuotteeseen nähden. Valtava velkaantumisaste tarkoittaa monia asioita. Ensinnäkin se tarkoittaa sitä, että kotitaloudet ja julkinen sektori ovat eläneet reippaasti yli varojensa luottaen siihen, että tulevaisuudessa oma taloustilanne pysyy samana tai paranee eli käytännössä katsoen tulot kasvavat. Toiseksi se tarkoittaa sitä, että kotitalouksien ja yritysten toiminta on vedetty hyvin pieniin marginaaleihin, jolloin ne ovat hyvin herkkiä kaikenlaisille muutoksille.

Toinen mittareista on rahoitusmarkkinoiden paisuminen. Koska ihmiset ottivat paljon velkaa, rahoitussektorin kannattavuus alkoi kasvaa nopeasti. Koska ihmiset kuluttivat lainarahalla paljon, yritykset tekivät paljon voittoja ja sijoitustuotot kasvoivat. Vuosikymmenen alun jälkeisen teknologiayritysten kuplan puhkeamisen jälkeen rahoitusalan piti löytää uusia sijoituskohteita. Vastaus tähän ongelmaan löytyi vuoden 2003 jälkeen rahoitusalasta itsestään. Rahoitusalan osakkeet ja palkat räjähtivät kasvuun.

Noususuhdanteessa rahoitusalan yritysten on täysin rationaalista laajentaa toimintaansa lainarahalla. Ne saavat korkeiden osakekurssien ansiosta lainaa halvalla, koska yrityksen osakkeet toimivat lainan takuuna. Mitä halvemmalla lainaa saa, sitä paremman kilpailuedun muihin nähden saa. Ongelma on siinä, ettei hyvätuottoisia sijoituskohteita ja liiketoimintoja riitä loputtomiin. Yritykset laajensivat toimintaansa jo hyvin kyseenalaisille aloille, kuten subprime-asuntolainoitukseen eli lainojen myöntämiseen ihmisille, joiden kyky maksaa lainaa takaisin on heikko.

Noususuhdanne loppuu aikanaan. Koska yrityksien marginaalit ovat lainarahan takia kapeat, ne alkavat mieluummin panostamaan likvideihin eli helposti myytäviin kohteisiin eli käytännössä arvopaperisijoituksiin. Tällöin investoinnit todelliseen liiketoimintaan vähenevät, mikä väistämättä aiheuttaa nousun taittumista jossain vaiheessa. Vieläkin tärkeämpää on se, että yritykset ovat laittaneet rahaa huonoihin liiketoimiin kuten subprime-asuntolainoihin, joiden tuotot osoittautuvat jossain vaiheessa odotettua pienemmiksi tai epävarmemmiksi. Myös yritysten osakekurssien nousulle on rajansa, jolloin liiketoimet, jotka ovat perustuneet tietylle oletukselle lainan hinnasta, muuttuvat ongelmalliseksi.

Lyhyesti sanottuna velka muuttuu myrkyksi, kun omistusten arvon ei odoteta nousevan tai saatavat käyvät epävarmoiksi. Yritysten osakekurssit laskevat, taseet heikkenevät ja ne tarvitsevat lisää käteisvarantoa epävarmaksi muuttuneen kassavirtansa hallitsemiseen. Ongelma on siinä, että kaikki rahoitusalan yritykset joutuvat tähän tilanteeseen. Kukaan ei voi lainata rahaa toisilleen, koska yritykset joko tarvitsevat itse kaiken käteisen tai eivät luota muiden kykyyn maksaa rahaa takaisin. Syntyy niin sanottu luottolama. Luottolama on ongelmallinen siksi, koska yritykset eivät saa lainaa investointeja varten ja saattavat siksi lykätä niitä. Näin ne pahentavat entisestään laskusuhdannetta.

Laskukaudella kassavirtaongelmista kärsivät yritykset joutuvat ongelmiin, investoinnit vähenevät ja yleinen luottamus talouteen heikkenee. Arvopapereiden arvo putoaa roimasti ja yksityisen sektorin velkaantumisaste vähenee. Rahoitussektori tunnistaa tappioitaan ja etsii uusia pääoman lähteitä mahdollisesti vuosikymmenen verran. Asunnonostajat valittavat korkeista koroista ja lainaehtojen tiukkuudesta. Miljoonien ihmisten eläkkeet heikkenevät tai niiden hinta nousee eläkejärjestelmästä riippuen. Valta Wall Streetilla ja Lontoon Cityssä keskittyy yritysostojen aikakauden jälkeen entisestään, kun heikot ajautuvat vahvojen syliin. Huonot talousuutiset saavat ihmiset kuluttamaan vähemmän ja lasku voimistuu. Ne maat, jotka eivät voi elvyttää paikallista taloutta, menevät lamaan. Köyhät maat kärsivät kaikkein eniten, koska rikkaat kuluttavat niiden tuotteita vähemmän.

Kriisi muistutti, että taseiden paisuttaminen ja liiketoiminnan laajentaminen on rajallista, eikä velaksi voi toimia loputtomiin. Rahoituksen lisääntyminen ei tarkoita talouden kohenemista. Vasta kun rahoitussektorin sisäinen luottamus on palautettu, talouden toiminta normalisoituu. Globaalitaloutta hallinnoivat tahot, eri maiden hallitukset etunenässä, ovat yrittäneet palauttaa luottamusta ja kohentaa taseita takaamalla lainoja, ostamalla huonoja arvopapereita sekä myöntämällä suoralla lisärahoitusta.

Mutta ketä tästä kaikesta voi syyttää? Yksi virallinen syyllinen on Yhdysvaltain liittovaltion keskuspankin pääjohtaja Alan Greenspan, joka piti korkotasoa aivan liian alhaisena vuosikymmenen ajan. Liian halpa raha kannusti kaikkia ottamaan velkaa. Toisena syyllisenä voidaan pitää kaikkia, jotka ovat puskeneet hyvin sinisilmäisesti rahaa Yhdysvaltain rahoitusjärjestelmään. Näitä tahoja ovat institutionaaliset sijoittajat kuten eläkerahastot yksityisen velan osalta ja lähinnä Aasian valtiot Kiina etunenässä julkisen velan osalta. Kolmantena ja ehkä tärkeimpänä syyllisenä voidaan pitää rahoitusmaailman johtoa. Miksi he eivät ottaneet huomioon rahoituskuplaa ja ostaneet yritysten omia osakkeita takaisin, vaan laajensivat toimintaa entisestään?

Miksi Yhdysvaltain ongelmat oikeastaan levisivät muualle maailmaan? Tavallinen selitys on se, että talous on globalisoitunut. Tämä tietenkin on tyhjää puhetta ilman sen tarkempia määreitä. Yksi syy on siinä, että muu maailma on sijoittanut paljon rahaa Yhdysvaltoihin, minkä vuoksi ne kärsivät osakekurssien syöksystä. Suurempi syy on kuitenkin se, että täysin samat ilmiöt ovat olleet näkyvissä myös Euroopassa. Yhdysvaltain asuntokupla on vielä pientä verrattuna Espanjaan, samoin talouden riippuvuus rahoitussektorin tuottavuudesta verrattuna Isoon-Britanniaan tai nyt surullisenkuuluisaan Islantiin. Vaikka surkeimmat liiketoimet eli subprime-lainat tapahtuivat Yhdysvalloissa, on samanlaisia merkkejä nähty aivan koko Euroopassa. Aasian talouskriisin murskaama uskoa rahoitusmaailman autuuteen oli tuputettu nousukauden myötä taas myös kehitysmaihin.

Tässä tarinassa ei ole vielä kerrottu yhtä asiaa: miksi syylliset pystyivät tekemään tätä kaikkea ja pitäisikö syyllisiä jotenkin rangaista. Tähän asiaan tarvitaankin aivan toisenlainen tarina.


Poliittinen ja sääntelyn kriisi

Suurin osa kehittyneestä maailmasta on päättänyt antaa ihmisten eläketurvan, asuntorahoituksen, säästämisen ja monia muita elämänalueita sekä yritysten pääomanhankinnan yksityisen rahoitusalan hoidettavaksi. Esimerkiksi eläkkeiden kohdalla on uskottu, että teollistuneiden valtioiden reaalitalousnäkymät eivät pärjää finanssimarkkinoiden suorituskyvylle ja että perinteiset niin sanotut jakojärjestelmät eivät ota huomioon ihmisten liikkuvuutta, minkä vuoksi eläkesäästöt pitää sijoittaa kansainvälisille rahoitusmarkkinoille. Tämä on useimmiten ihan perusteltua, mutta samalla unohdetaan mainita se, että tämän päätöksen seurauksena valta ja toiminnasta saatavat hyödyt siirtyvät niille yrityksille, jotka eläkesäästöjä rahoitusmarkkinoille sijoittavat.

Merkittävä illuusio, jonka finanssikriisi murtaa, on luottamus modernin rahoitusmaailman pätevyyteen, mihin palaamme tarkemmin tuonnempana. Pitää kuitenkin muistuttaa, että finanssikriisi helposti murtaa myös koko rahoitusmaailman oikeutusta. Vielä 1900-luvun alun Yhdysvalloissa sijoitustoimintaa pidettiin pelkkänä uhkapelinä muiden tulevaisuudella. Vasta vakuutusten yleistymisen kautta ajatus finanssiriskistä muuttui. 1900-luvun jälkipuoliskolla sijoitustoiminnasta tuli kulttuurisesti sankarillisten miesten pelikenttää, jossa se armollisesti jakoivat liiketoiminnan epävarmuuksia. Tästä huolimatta vielä 1980-luvulla suurin osa nykyisestä johdannaiskaupasta käsitettiin uhkapeliksi suurimmassa osassa Yhdysvaltojen osavaltioista.

Subprime-kriisinkin takaa löytyy poliittisia syitä. Lähes kaikki OECD-maiden hallitukset ovat halunneet lisätä asuntojen yksityisomistamista. On turha kuvitella, että subprime-lainaustoiminta olisi ollut tapahtuneessa laajuudessaan – jopa neljännes kaikista amerikkalaisista asuntolainoista oli subprime-lainoja vuonna 2006 – mahdollista ilman, että Yhdysvaltain hallitus katsoi tämän korttitalon rakentamista läpi sormien.

On muistettava, että rahoitusmarkkinat ovat aina julkisia rakennelmia. Kauppaa käydään laillisesti vahvistetuilla sopimuksilla kollektiivisesti luotujen pelisääntöjen puitteissa. Maailma on täynnä erilaisia säädöksiä ja sopimuksia, jotka sääntelevät rahoitustoimintaa. Rahoitusmarkkinat ovat hyvin erilaisia eri maailmankolkissa, vaikka rahoitusalan jättiläiset toimivatkin globaalisti eri markkinoilla maailmanlaajuisin strategioin.

Poliittista luottamusta rahoitukseen perustellaan sillä, että nämä pelisäännöt ohjaavat finanssimaailman toimintaa yleishyödylliseksi. Viimeisen reilun kahden vuosikymmenen aikana, nousukausilla aina kiihtyvämmin, on kuitenkin pyritty ennemmin purkamaan kuin parantamaan sääntelyä. Valtioiden tai ylikansallisten elinten puuttumista rahoitusalan toimintaa on pidetty sopimattomana, sosialistisena hapatuksena. Kriisin uhatessa taas aina huudetaan apuun valtioita, jotka sitten suostuvat kyllä auttamaan. Tätä usein toistunutta ilmiötä on kutsuttu osuvasti "rikkaiden sosialismiksi". Tämänhetkinen finanssikriisi on murtanut poliittisen illuusion nykymuotoisen sääntelyn toimivuudesta yllättävän laajasti. Nyt deregulaation vahvimmatkin kannattajat ovat myöntäneet olleensa väärässä jopa vuosikymmenten ajan!

Mielestäni on kuitenkin täydellinen virhe sanoa, että kansalliset pelisäännöt eivät ole sisällöllisesti toimineet: niitä ei ole edes kokeiltu. Rahoitustoiminnan kansallisilla pelisäännöillä on varsin vähän merkitystä, jos ne voidaan kiertää esimerkiksi veroparatiisien tai joidenkin löyhää sääntelyä tarjoavien valtioiden avulla. Sääntelijöitä tulee siis vasta toissijaisesti syyttää huonoista säännöistä ja ensisijaisesti siitä, etteivät he ole edes ulottaneet pelisääntöjä koko rahoitusmaailmaan. Sääntelijät ovat tässä mielessä epäonnistuneet täydellisesti markkinoiden toiminnan takaamisessa, mutta ovat kyllä mielellään antaneet aiempaa useampia elämänalueita finanssimaailman hoidettavaksi.

Kuvitelma rahoitusmaailman tehokkuudesta ja pätevyydestä on pyritty vain säilyttämään pelastuspaketeilla. Jos hallitukset ovat huolissaan kaikkien yritysten rahoituksesta, mikseivät ne myönnä rahoitusta suoraan kaikille? Jos huoli kohdistuu ihmisten asumiseen, miksei valtio hanki ihmisille asuntoja? Valinta on ideologisesti yksinkertainen: yksityinen, moderni finanssimaailma hoitaa resurssien jakamista, ja ihmisten ja yritysten tulee olla riippuvaisia rahoitusmarkkinoista.

Toisaalta on syytä kysyä, mitä tässä tarkalleen ottaen oikein olisi pitänyt säännellä. Kirjanpitostandardit on yksi ilmeinen kysymys, koska nykysäännöt ovat niin sanotusti prosyklisiä: ne kiihdyttävät nousua nousukaudella ja jyrkentävät laskua laskukaudella. Toisenlaisilla kirjanpitostandardeilla voitaisiin epäilemättä vakauttaa taloutta. Toinen on selkeä sääntö, jonka mukaan yksikään valtio ei tule pelastamaan yhtään rahoitusalan yritystä, vaikka kuinka huonosti menisi. Näin tehtäisiin selkeäksi se, että rahoitusalalla ei voida loputtomiin laajentaa toimintaa tai ottaa riskejä, vaan kunkin yrityksen ja erityisesti sen johdon on hallittava oma toimintansa.

Viime aikoina on perusteltu veroparatiisien sulkemista hyvänä toimenpiteenä markkinoiden läpinäkyvyyden kannalta. Veroparatiisiongelman ratkaiseminen on kyllä äärimmäisen tärkeää viranomaisten tiedonsaannin, sitovien sääntöjen luomisen mahdollisuuden sekä yleisesti ottaen demokratian ja oikeudenmukaisuuden toteuttamisen kannalta. Mutta markkinoiden läpinäkyvyyteen se ei ole vastaus, eikä sen pidäkään olla, koska toiminnan läpinäkyvyys itse ei ole ongelma vaan tiedon käyttö: ongelma on se, että toimijat matkivat toisiaan.

Maailman ehkä kaikkien aikojen parhaiten menestynyt sijoitustoimija, Long-Term Capital Management -niminen vipu- eli hedge-rahasto ajettiin konkurssiin vuonna 1998. LTCM tuotti ensimmäisinä vuosinaan 1990-luvun puolessavälissä yli 40 prosentin vuosituottoja. Rahastoa pyörittivät muun muassa Nobel-palkitut rahoitustieteilijät Myron Scholes ja Robert C. Merton sekä ehkä kaikkien aikojen sivistynein sijoitusguru John Meriwether, joka perusti rahaston. Rahaston ongelma oli siinä, että se oli liian hyvä. Se toteutti kekseliäitä arbitraasi-menetelmiä eli suomeksi hyvin vähäriskisiä sijoitusmalleja, jotka käyttivät hyväksi erilaisten arvopaperien hinta- ja hintakehityseroja.

Rahastoa syytettiin liian riskialttiista toiminnasta. Tämä on kuitenkin täysin väärä tulkinta. Itse asiassa rahaston toiminta oli äärimmäisen vähäriskistä. Edes rahaston kuoliniskun lyönyt Venäjän päätös devalvoida rupla ei itsessään aiheuttanut suurta ongelmaa rahaston reserveihin nähden. Ongelma on se, että arbitraasi perustuu aina siihen, että muut sijoittajat eivät käytä hyväkseen jotain sellaista eroa, jota itse käyttää hyväksi. Kaikki halusivat toimia kuten äärimmäisen hyvin menestynyt LTCM ja lopulta muut sijoittajat saivatkin tietoa rahaston toiminnasta siinä mittakaavassa, että sen omat toimintamallit kävivät mahdottomaksi. Osa sijoittajista teki tätä tietoisesti: markkinat päättivät rangaista liian hyvää menestyjää.

Voidaan sanoa, että rahoitusmarkkinat toimivat hyvin, jos kaikki toimivat eri tavalla. Kysymys kuuluukin: onko rahoitusmaailman ongelma todella sen huonot mallit? Onko markkinoiden huonon toiminnan syynä esimerkiksi täydellisten markkinoiden oletus, jonka mukaan markkinat heijastavat aina kaikkea informaatiota, eikä kaupankäynti maksa mitään? Tai kenties vaativaan fysiikkaan perustuvat optioiden hinnoittelumallit? Vai onko syynä jonkinlainen tietty sijoitustoiminta kuten shorttaus, eli lainattujen osakkeiden myyminen kalliilla ja takaisinostaminen halvalla? Ovatko käytännössä kaiken sääntelyn ulkopuolella olevat hedge-rahastot syyllisiä rahoitusmarkkinoiden epävarmuuteen?

Teen tässä kansalaisjärjestömaailman korville luultavasti hyvin vaikeasti sulatettavan väitteen: eivät ole. Ongelma ei mielestäni ole sinänsä yhdessäkään erityisessä hinnoittelu- tai riskienhallinnan mallissa, eikä yhdenkään yksittäisen sääntelytoimenpiteen puutteissa. Ongelma on paljon syvemmällä – se on koko rahoitusmaailman kulttuurissa. Tähän seikkaan ei ole vielä uskallettu mediassa tarttua. Tämän vuoksi onkin kerrottava vielä yksi versio tarinasta: tarina rahoitusmaailman perspektiivistä, ei taloustieteilijän tai -toimittajan työhuoneesta käsin.



Rahoituksen kulttuurinen kriisi

Pankeilta markkinoille siirtynyt asuntorahoitusala alkoi 2000-luvun alun Yhdysvalloissa soveltaa luottokorttien edellisvuosikymmenten markkinointi- ja hinnoitteluoppeja vähävaraiseen väestönosaan. Tätä voidaan pitää melkeinpä rahoitusinnovaation määritelmänä. Subprime-lainoja myöntäneet yritykset olivat lähinnä joko pieniä pörssiin listattuja yrityksiä tai monien pankkien ja institutionaalisten sijoittajien listaamattomia yhteisyrityksiä. Asuntolainojen hakijoiden riskialttius mitattiin ns. credit-scoring -menetelmällä, minkä jälkeen laadittiin erilaisia riskikategorioita, jotka määrittelivät lainan koron kullekin hakijaluokalle. Tätä kutsutaan ns. risk-based-pricing -menetelmäksi. Tuolloin ajateltiin, että vähiten riskialttiit lainat riittävät tuottamaan voittoa, vaikka suurempiriskisissä kategorioissa tulisi suhteellisen paljon maksuhäiriöitä. Lisäksi ajateltiin, että vaikka häiriöitä tulisi enemmän kuin odotettua, niin lainojen takuina toimineiden asuntojen arvon nousu pitäisi sijoitukset maltillisesti voitollisina. Lainat myytiin edullisina. Ironista kyllä, ne olivat yleensä edullisia vain kahden vuoden kestävän pelkän koronmaksun ajan, minkä jälkeen takaisinmaksuerät nousivat korkeiksi seuraavaksi 28 vuodeksi.

Toinen oleellinen toimintamalli on länsimaisen talouden arvopaperistuminen (securitization). Toisin kuin esimerkiksi pankit, subprime-lainoittajat aloittivat lainaustoimintansa suurella lyhyen koron lainarahalla, eivät omalla esimerkiksi osakepääomalla. Kirjanpidollisesti ajateltuna näiden yrityksien taseen vastattava lainaraha pitää tasapainottaa samansuuruisella vastaavalla eli myönnetyillä lainoilla. Mutta subprime-lainat eivät sellaisenaan käy taseeseen, koska niihin liittyvä riski ei kohenna vaan lähinnä heikentää vastattavaa. Näin ollen lainojen rahavirrat piti saada tavalla tai toisella taseen ulkopuolelle. Subprime-lainaajat ratkaisivat ongelman niputtamalla myöntämänsä lainojen takaisinmaksut arvopapereiksi, joissa on vakuutena asuntolaina (mortgage-backed securities), ja myymällä ne eteenpäin toiminnallisesti rajoitettuihin pilkottuihin yhtiöihin (special purpose vehicle). Lyhyesti sanottuna tässä vesiputous-strategiassa yritysten rahavirrat suunnitellaan kokonaan uudelleen tekemällä velasta taseessa vastaavaa.

Tässä vaiheessa riskiluokittelijat eli luottoreittaajat tulivat mukaan kuvioon. Ne eivät antaneet näille arvopapereille vielä kovinkaan kummoisia riskiluokituksia, mutta koska riskiluokitukset olivat nyt ylipäänsä mahdollisia, voitiin arvopapereita niputtaa edelleen. Asuntolainapapereita niputettiin yhteen muiden arvopaperien kanssa riskiprofiililta erilaisiksi arvopapereiksi, vakuusvelkasitoumuksiksi (collateralized debt obligations). Näistä parhaat, AAA-luokituksen saaneet paperit menivät usein itse sub-prime-lainaajille tai heidän omistajilleen, kun taas heikoimmat paperit markkinoitiin muualle. Ongelmatilanteissa parhaan luokituksen paperien omistajat saisivat ensin rahaa, kun taas huonomman luokituksen papereiden omistajat joutuisivat maksuhäiriöiden uhreiksi. Melko tuore johdannaiskategoria eli luottohäiriö-swapit (credit default swaps) tarjosivat sijoittajien ajatuksissa turvan myös huonompien sijoitusten tekemiseen. Tämä mahdollisti tietenkin myös spekulaation. Esimerkiksi hedge-rahastot pystyivät pelaamaan vakuusvelkasitoumuksien hinnanlaskulla shorttaamalla ja tekemään voittoja johdannaiskaupalla.

Kuten nyt tiedämme, nämä taustatekijät osoittautuivat huonoksi yhtälöksi. Asuntolainojen pettäminen tuskin tuli kenellekään yllätyksenä. Suurempi yllätys sen sijaan oli se, miten moni taho oli subprime-lainoittajien takana ja miten laajalle niputetut velkakirjat olivat levinneet globaalien rahoitusmarkkinoiden uumeniin. Rahoitusmarkkinoiden paisuminen oli lisännyt erilaisten arvopapereiden kysynnän niin suureksi, että mikä tahansa näennäisesti luotettava sijoituskohde kelpasi sijoituskohteeksi. Tiedostavat sijoittajat olivat toki jättäneet subprime-velkakirjat jo aikaa sitten. Kuvaavaa on se, että muutamien hedge-rahastojen toiminta alkoi viime vuoden alussa muistuttaa enemmän viljatukun kuin sijoittajan työtä, kun rahoitusmarkkinoilta ei löytynyt sopivia pidemmän aikavälin sijoituskohteita.

Edellä kerrotussa tarinassa voidaan löytää monta helppoa tarttumapintaa ja kerrottujen tarinoiden avulla. Aivan ensiksi voidaan sanoa, että jos veroparatiiseja ei olisi olemassa, harva olisi voinut ryhtyä subprime-lainaustoimintaan kirjanpidollisten rajoitteiden kanssa. Tällainen lainaustoiminta ei olisi liiketoimintana mahdollista rikkaissa maissa muille kuin erittäin vakavaraisille pankeille. Toiseksi voidaan ajatella, että rahoitusmaailmassa on ollut todella hurjia olettamuksia, mikäli tosiaan on ajateltu kaikkien saavan töitä ja asuntojen hinnan nousevan ikuisesti. Mutta kumpikaan näistä tekijöistä ei vielä selitä sitä, miksi kriisi osui aivan muualle kuin typerää liiketoimintaa harjoittaneiden tahojen omaan nilkkaan.

Kriisin suurimpina syyllisinä on pidetty sekä subprime-lainoittajia että velkakirjojen niputtajia, jotka ovat hankkineet liian hyvät riskiluokitukset arvopapereilleen. Lukuisat poliitikot ympäri rikkaan pallonpuoliskon ovat julistaneet, että riskejä luokittelevat reittaajat tekivät valtavia virheitä myöntäessään subprime-arvopapereille liian hyviä riskiluokituksia. Reittaajat itse taas ovat vedonneet siihen, että luokituksia on ollut mahdotonta tehdä historiallisen datan puuttuessa. Vika ei kuitenkaan ole vain luottoreittaajien malleissa, jotka eivät perustu talouden dynamiikkaan vaan kapeaan historialliseen aineistoon, vaan koko rahoitusmaailman käyttämissä hinnoittelun ja riskienhallinnan malleissa.

Jo asuntolainoja myönnettäessä riskin perustana oli käytännössä katsoen lainanottajan luottohistoria, vaikka riskin perustana olisi pitänyt käyttää tämän lisäksi asuntojen hintakehityksen, talousnäkymien kehityksen sekä laajempien markkinahäiriöiden mahdollisuuksien mallinnuksia – toisin sanoen olisi pitänyt ottaa huomioon se, miten talouden monet eri tekijät vaikuttavat eri suhdannetilanteissa toisiinsa, eikä vain luottaa yksilöiden maksukykyyn talouden tilasta riippumatta. Monet tutkijat toivat tämän huolenaiheen toki esiin jo hyvissä ajoin ennen kriisin puhkeamista. Monet myös uskovat, että finanssikriisiä olisi voitu ainakin lieventää, jos rahoituksen ja talouden suhdannevaihtelut olisi otettu huomioon riskienhallintamalleissa

Useat vaikutusvaltaiset tahot kuten Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Englannin keskuspankki väittivät vielä kuukautta ennen kriisin puhkeamista elokuussa 2007, että rahoituksellisten riskien leviäminen niputettujen arvopapereiden muodossa lisää rahoitusjärjestelmän vakautta. Viimeaikaiset romahdukset ovat viimeistään osoittaneet tämän väitteen varsin kestämättömäksi. Riskien huonot mallinnukset missä tahansa rahoitusmaailman hyperaktiivisen liikkeen keskellä aiheuttavat epävakautta koko järjestelmään.

Suurin ongelma on siinä, että nämä huonot mallinnukset ovat modernin rahoituksen ytimessä: niitä ei voi erottaa toisistaan. Ongelma koskee siis koko rahoitusmaailmaa, ei vain nimettyjä syntipukkeja, eli subprime-lainoittajia ja arvopaperinippujen riskin analyysissa epäonnistuneita luottoreittaajia. Tällaisten syntipukkien nostamisella lähinnä pyritään oikeuttamaan kaikkien muiden toimijoiden epäpätevyyttä.

Kaikki oleelliset toimintatavat pohjaavat finanssiriskin kuvitelmaan. Riski ajatellaan vain yksittäisen rahoituskohteen tuottaman voiton ja tappion mahdollisuudeksi, jota voidaan muka matemaattisesti mallintaa joka tilanteessa. Olisi kuitenkin virhepäätelmä sanoa, että paremmat matemaattiset mallit ratkaisisivat tämän ongelman – todellisuus on päinvastainen. Sosiologi Ulrich Beckin mukaan nyky-yhteiskunnassa tulevaisuuden epävarmuutta pyritään hallitsemaan laskemalla riskejä monimutkaisilla matemaattisilla malleilla. Kun epävarmuutta pyritään hallitsemaan fiktiivisin todennäköisyysmallein, lisätään vain järjestelmätason laadullisia riskejä.

Viime kädessä näistä tulevaisuuden hallinnan pyrkimyksistä hyötyvät vain ne, jotka näitä malleja suunnittelevat. 1950-luvulta alkaneen vallankumouksen jäljiltä tulevaisuuden määrittelemisen valta on ollut rahoitusmatematiikan asiantuntijoilla. Wall Streetin neropatit (smartguys) ovat käärineet valtavat voitot siitä, kun ihmiset ovat antaneet tulevaisuutensa heidän käsiinsä, mille päättäjät ovat lähinnä taputtaneet. Nousukauden rahat ovat valuneet palkkioina vipurahastoihin ja investointipankkiireille sekä kaikille niille varakkaille sijoittajille, jotka ovat oikeassa vaiheessa osanneet vetää rahansa pois markkinoilta. Muutamat kalifornialaiset vipurahastot tekivät muutama vuosi sitten parhaimmillaan tuhannen prosentin voittoja. The Economist -lehti varoitteli jo viime vuoden alkupuolella siitä, että ihmiset ovat valmiita maksamaan aivan liian paljon rahoitusalalle.

Mutta hyödyt ja riskit ovat pohjimmiltaan aivan eri asioita. Rahoituksessa sitoudutaan aina johonkin konkreettiseen toimintaan, vaikka huomioon otettaisiin vain yksittäisen kohteen matemaattinen riski ja tuotto. Mutta jos katsomme vain riskejä ja tuottoja, ovatko kaikki toimet tosiaan yhtä toivottavia? Finanssikriisi antaa olettaa, ettei näin ole: riskikäsityksen murruttua valinnassa tulisi huomioida vähintään rahoituskohteen toivottavuus finanssimarkkinoilla, jottei jokainen sijoituskohde muuttuisi kannattamattomaksi. Mutta eikö tällöin pitäisi pohtia myös sijoituksen reaalitaloudellista, eettistä tai yhteiskunnallista toivottavuutta – vaikuttavathan nekin sijoituskohteen tuottoon ja riskiin.

Sanoin aiemmin, ettei modernin rahoitusmaailman ongelmana ole yksikään tietty rahoitusalan toimintamalli vaan tämä edellä esitelty syvempi kulttuuri, joka löytyy kaikista malleista. Rahoitusalan käyttämillä matemaattisilla malleilla on merkitystä siksi, että jo uuden hinnoittelumallin käyttöönotto tavallisesti johtaa markkinakäyttäytymisen muuttumiseen (suuntaan tai toiseen, performatiivisesti tai vastaperformatiivisesti). Markkinoihin voi siis puuttua muutenkin kuin rahamäärien tai läpinäkyvyyden sääntelyn keinoin. Nyt onkin syytä kysyä, miten voisimme palauttaa tulevaisuuden demokraattiseen hallintaan.

Kukaan ei voi enää pitää rahoitusmaailmaa tieteellisesti pätevänä ja kaikkia hyödyntävänä. Mutta ihmisten muisti on lyhyt. Rahoituksen demokratisaatiota tai toimintamallien laadullista muutosta tuskin on lähiaikoina nähtävissä. Ovathan pelastuspaketitkin tarkoitettu Wall Streetin vallan palauttamiseen, ei sen muuttamiseen tai vähentämiseen.

Pohdintaa vaalituloksesta

Vaalitulosta ja maailmaa koskeva koluminini Piiskavaltion katkerat kansalaiset löytyy nettilehti Puimurista.

Ajatuksia perustulosta

Nyt laitan lusikkani tuliseen soppaan. Kirjoitan muutaman sanan perustulosta Ville Kopran perustuloraportin innoittamana ja suututtamana.

Perustulolla tarkoitan tässä vastikkeetonta elämisen perustasoon riittämätöntä tai riittävää tuloa, en siis kansalaispalkkaa, joka ei ole vastikkeetonta, vaan velvoittaa palkkatyömäiseen kansalaistyöhön, jota on tarjolla riittävästi kaikille.

Mielestäni perustulokeskustelu yhden maan kohdalla on tylsää, vaikka mallia olisikin hyvä kokeilla jossain, jotta saisimme edes jonkinlaisia kokemuksia siitä. (Tällä hetkellä ainoita suuntaa-antavia tuloksia on 1790-luvulla Englannissa tehdystä Speenhamland-kokeilusta, jonka seurauksena työnantajat romahduttivat palkkatason ja tämän seurauksena työn tuottavuus - yllätys yllätys - romahti.)

Kansallisen perustulon perustelut ovat olleet jo Suomessa mielenkiinnoltaan vaihtelevia.

Oikeisto perustelee sillä "homo economicuksien" kokemien kannustinloukkujen purkamista, vaikka kannustinloukut eivät Pentti Arajärven mukaan näytä edes olevan ongelmia Suomessa. Esimerkiksi Vihreiden esittämä malli voisi pikemminkin luoda psykologisen kannustinloukun, jos kaikkia tuloja verotettaisiin n. 40 % veroasteella. Tosin mitään arvioitahan kannustinvaikutuksista ei ole mahdollista esittää, koska kokemuksia ei ole olemassa. Kaikki ennustukset perustulosta ovat siis hömppää, niin puoltavat kuin vastustavatkin. Perustulokeskustelua voidaan käydä vain periaatetasolla.

Sosiaaliturvan yksinkertaistaminen on yksi perustelu sosiaaliturvalle. Tämä tarkoittaisi useiden järjestelmien (opintotuki, kansaneläke jne.) korvaamista perustulolla. Ei kuitenkaan ole mitään estettä sille, että nämä järjestelmät yhdistetään samalle luukulle ilman, että niitä korvattaisiin perustulolla. Sen sijaan suurempi ideologinen

Moni perustelee perustuloa markkinariippuvuuksien vähentämisellä. Tämä on mielestäni paras kansallinen perustelu perustulolle. Riippuvuudet työmarkkinoiden kehityksestä - kuten palkkojen putoamisesta alle selviytymisrajojen - on hyvä eliminoida.

Suomessa tämä tosin on huonohko perustelu, koska meillä on mm. ay-liike, jonka puitteissa asioita voisi käsitellä. Valitettavasti ihmiset ovat hylänneet liikkeen, mikä on ymmärrettävää, koska siitä on kehkeynyt vain kapeakatseisia taloudellisia intressejä ajava monoliitti. Ay-liike voisi näyttää hyvin toisenlaiselta, jos pätkätyöläiset olisivat siinä aktiivisempia. Lisäksi markkinariippuvuuksia poistavaa sosiaaliturvaa on olemassa muutenkin riittävästi.

Toisaalta perustuloa voisi perustella myös oikeudella olla olematta työssä. Tämä on melko houkutteleva perustelu. Minuakaan ei totta tosiaan kiinnosta tehdä 14-tuntista työpäivää (vaikka, myönnettäköön, teen nykyään yli 10-tuntista akateemista päivää, koska koen sen mielekkääksi) vain voidakseni ostaa plasma-tv:n ja katsoa siitä loputonta idols-paskaa, toimintapullamössöä ja pornoa lähenteleviä musiikkivideoita, joissa markkinoidaan kännyköitä. Kännykällä sitten voikin mukavasti parantaa tuottavuuttaan, jotta johto ja suurosakkeenomistajat (miinus eläkerahastot) voisivat katsoa sitä vielä isompaa plasma-telkkariian ja ajaa vielä hienompaa autoaan ja vieraantua vielä enemmän lapsistaan, jotka eräänä päivänä kiitokseksi huonosta vanhemmuudesta puukottavat sinua selkään saadaksesi omaisuutesi. Ja niin edelleen.

En ole koskaan osannut niellä - ihan sama onko se oikeistolainen vai vasemmistolainen - sosialistista yhteiskuntaa, jossa ihmiset on pakotettu tekemään täysin tarpeetonta työtä. Luulisi, että teknologinen kehitys yhdistettynä sivistykseen olisi tehnyt tästä jo tarpeetonta. Näin ei kuitenkaan ole. Sivistys on usein unohtunut ja monilla kentillä korvautunut markkinoilta ostettavalla massakulttuurilla sekä liukuhihnakoulutuksella, joka ei palvele juuri kenenkään tarpeita tai haluja.

Ongelma on joka tapauksessa siinä, että useat toimeentulo- ja hyvinvointijärjestelmät perustuvat työlle. Sosiologit Giddens ja Beck kirjoittivat aiheesta taannoin hesarin vieraskynässä. Työelämän uusi institutionaalinen epävarmuus (ihmiset tosin kokevat entistä enemmän varmuutta, vaikka instituutiot heikentyvätkin) yhdistettynä pääoman vapaaseen liikkuvuuteen (lue: veroparatiisien aiheuttama verotuksen kriisi, tuotannon siirtäminen halvoille vapaatuotantoalueille ja pääoman valta demokratian yläpuolella) ja tavoitteeseen Euroopan integraatiosta on melkoinen paketti.

Euroopan tai koko maailman integraatio vaatii viime kädessä myös yhteiseurooppalaisen tai globaalin sosiaalipolitiikan käyttöönottoa. Koska työhön ei voi enää luottaa hyvinvoinnin tai edes toimeentulon takaajana, on otettava käyttöön kansalaisuuteen perustuvia sosiaaliturvan muotoja. Mikäli markkinoiden roolia halutaan korostaa palveluiden tuottajina ja vakuutusten tarjoajina, ei liene muita mahdollisuuksia kuin perustulo - joka tullaan näkemään Euroopan-laajuisena 2030-luvulla, veikkaisin.

Toisaalta perustulo ei voi esimerkiksi Euroopassa olla liian korkea, koska tällöin verot kasvaisivat jopa kaksinkertaiseksi, jolloin "virtuaaliset veronmaksajat", eli varakkaat yksityishenkilöt ja yritykset pakenisivat suureksi (ei kuitenkaan suurimmaksi) osaksi muualle. Tarvitaan siis laajempia ratkaisuja.

Globaali perustulo olisi kieltämättä jo jotain. Sillä todella poistettaisiin köyhyyttä. Ja köyhyydellä on väliä. Suomalaisella pätkätyöläisellä tai eläkeläisellä ei ole ainakaan minulle kertakaikkisen mitään väliä, kun vertaa sitä siihen faktaan, että maailman ylivoimainen enemmistö elää alle kahdella dollarilla päivässä.

Itse voin mielelläni julistautua globaalin perustulon - tai vielä mieluummin kansalaispalkan, joka kannustaa tekemään köyhyyttä vähentävää työtä - ihanan utopistiseksi kannattajaksi. Samalla lausunnolla irrotan itseni kokonaan tästä äärimmäisen kansantalous-psyko-nationalismin leimaamasta perustulokeskustelusta.

Ajatuksia julkisesta ja yksityisestä pääomasta

Maailmantalous 2000-luvun alussa: yksityinen on selättänyt julkisen. En viittaa nyt ikuiseen keskusteluun esimerkiksi peruspalveluiden tuottamistavasta. Yhteiskuntapolitiikan tutkijana haluan kiinnittää huomiota tänä päivänä huomattavasti tärkeämpään yksityisen ja julkisen eroon, nimittäin tilivelvollisuuteen.

Julkinen tilivelvollisuus on kriisiytymässä.

Aina yhtä terävä Guardian-kolumnisti Will Hutton piti eilen kolumnissaan puolustuspuheen julkisten yhtiöiden puolesta. Julkiset yhtiöt eivät tietenkään tarkoita valtionyhtiöitä. Julkisella yhtiöllä viitataan pörssiyrityksiin, joilla on pörssin myötä useita julkisia velvoitteita. Pörssien ulkopuolella olevat yritykset ovat yksityisiä yhtiöitä.

Yksityisten yhtiöiden ongelmat liittyvät pitkälti pääomasijoittajiin. Nämä sijoittajat tekevät joko ns. venture capital -sijoituksia, eli aloitteleviin yrityksiin suurella riskillä tehtäviä investointeja, tai sitten yritysvaltauksia, joiden tarkoituksena on nostaa huonosti johdettu tai aliarvostettu yritys jaloilleen. Globaalisti tarkasteltuna pääomasijoituksia tehtiin yhtenä vuonna 2005 yli 100 miljardin euron arvosta. Pelkästään Isossa-Britanniassa pääomasijoittajien omistamissa yrityksissä työskentelee 2,5 miljoonaa ihmistä.

Pääomasijoittaminen on arvostetun The Economist -lehden mukaan "kapitalismin ylivertainen muoto". Totta, pääomasijoitusten tuotto on valtavaa, koska pörssiyritysten on vaikeampaa kiertää veroja kuin yksityisten (ks. Richard Murphy Guardianissa). Pääomasijoittajat voivat edistää diktaattorien vakavuudella tuottavia rakenteita tuottamattomien sijaan (minkä tärkeyttä jo taloustieteiden klassikko Schumpeterin jorisi). Suora omistus takaa sen, että tuottovaatimukset voidaan esittää huomattavasti vaativammin kuin erilaisten intressien sävyttämissä pörssiyrityksissä. Ja tuotot kyllä kanavoituvat suoraan omistajille: Huttonin mukaan pääomasijoitusten hallinnoijat pääsevät parhaimmillaan nopeasti 50 miljoonan punnan vuosiansioille.

Myös useat eläkerahastot ja sitä kautta sadat miljoonat kansalaiset ympäri maailman saavat tuottoja pääomasijoitusrahastoista.

Totta, pääomasijoittaminen on ylivertainen kapitalismin muoto. Mutta vain tietyillä ehdoilla. Yhtiöiden pitää olla yhteiskuntavastuullisia, koska niiden toimintatapojen hyväksyttävyydelle ei ole takeita lain puitteissa.

Yleensä pääomasijoittamisesta hyötyvät vain niiden tekijät. Yritysvaltausten joustovaatimukset tuovat työntekijöille lähinnä harmaita hiuksia, 60-tuntisia työviikkoja tai potkuja. Mutta mikä merkittävämpää, yksityisomisteiset yritykset eivät jaa samoja läpinäkyvyysvaatimuksia kuin pörssiyhtiöt.

Kaikki Polanyinsa lukeneet tuntevat hyvin lyhytjänteisen voitontavoittelun inhimilliset ja yhteiskunnalliset kustannukset, eli viime kädessä koko yhteiskunnan hajoamisen. Mutta vitsi onkin siinä, että pääomasijoittamisessa ei ole kyse markkinataloudesta. Markkinat vaativat läpinäkyvän markkinaympäristön, kuten pörssin, sekä yhteiset vaihdon pelisäännöt.

Jakovarasta ja tulevaisuudesta

Keskustelu ensi vaalikauden jakovarasta kiihtyy. Kiitos tämän, kirjoitan tällä kertaa tylsyydellään aina yhtä tyrmäävästä suomalaisesta politiikasta.

Valtiovarainministeriön kansantalousosaston superylijohtaja Jukka Pekkarinen teki kulttuuriteon esitellessään VM:n selvityksen tulevien vuosien julkistalouden kehityksestä. Olen samaa mieltä siitä, että tulevaisuus on liian epävarma julkisen menojen lisäämiseen.

Sen sijaan ei ole mitään syytä yhtyä viiden-miljoonan-päämies, valtiosihteeri (saksaksi Reichsführer?) Raimo Sailaksen yltiöpessimismiin "miinus kahden miljardin jakovarasta". Jakovaraa on, jos uusia työpaikkoja syntyy ja veronalennuksista luovutaan.

Kolmen kopla, joka tunnetaan myös nimellä kokoomus-keskustalaiset sosiaalidemokraatit, esittää tällä poikkeuksellisesti ristiriitaisia näkemyksiä julkisesta taloudesta, vaikka veronalennuksista ollaankin aina suunnilleen samaa mieltä. (Satiiria: ks. Lehden artikkeli aiheesta.)

Seuraavaksi hieman kritiikkiä kaikkia tahoja kohtaan. Aloitan veronalennuksista.

Ensinnäkin totean veronalennuskeskustelun sisältävän uskomattoman määrän propagandaa. Veronalennuksilla halutaan ennen kaikkea parantaa ostovoimaa ja sitä kautta työllisyyttä. Yleensä veronalennuksien ja työllisyyden yhteydestä keskustellaan OECD:n määritelmien perusteella. Kuten VM:n raportin liitteen tehnyt VATT toteaa, ei Suomi ole institutionaalisesti alkuunkaan "keskimääräinen OECD-maa", eikä sen takia ole mitään syytä olettaa OECD:n laskelmien verotuksen ja työllisyyden yhteydestä soveltuvan Suomen oloihin. Ei ole siis esimerkiksi mitään takeita sille, että verokiilan 2,8 % pienennys parantaisi yhtään työllisyyttä.

Suomen työeläkemaksut lasketaan verokiilaan, mikä on kertakaikkisen käsittämätöntä. Verotuksen idea on se, että kerätyt verot eivät automaattisesti kohdistu mihinkään tiettyyn asiaan. Ne eivät ole korvamerkittyjä mihinkään. Eläkemaksut sen sijaan ovat korvamerkitty ihmisen tulevaisuuden eläkkeeseen. Verokilla on ennen kaikkea psykologinen käsite, joka perustuu juuri korvamerkitsemättömyyteen. Ei siis ole mitään syytä käsitellä eläkemaksuja osana verokiilan käsitettä, koska näiden ominaisuudet ovat yhteismitattomia.

Tämän takia veronalennuksia ei voida, kuten VATT tekee, perustella eläkemaksujen nousulla.

Toinen psykologinen tekijä on veronalennuksien kannustavuus kulutukseen. Koko ajatus veronalennuksien kanavoitumisesta kulutukseen perustuu siihen, että ihmiset kokevat saavansa ”ylimääräistä rahaa”, joka kanavoituu helpommin kulutukseen kuin ”kovalla työllä ansaittu raha”. Kotitaloudet ovat kuitenkin Suomessa äärimmäisen velkaantuneita. Joka ikinen euro ja sentti kuluu pieniin juokseviin menoihin, ei suinkaan suurempiin investointeihin, kuten taulutelevisioihin. Jatkuvat pienet veronalennukset eivät tuota talouskasvua tehokkaasti.

Yleisluontoisten veronalennuksien tekemiseen ei ole tarvetta. Valtion ansiotuloveron tasainen alentaminen ei kohdistu pienituloisiin, jotka maksavat vain kunnallisveroa. Pienituloiset, jotka hanakimmin käyttävät lisätulot kulutukseen, eivät nauti näistä veronalennuksista. Veronalennukset eivät siis kanavoidu talouskasvuun tehokkaasti tästäkään syystä.

Verokiilan alentamiselle ei ole merkittäviä taloudellisia perusteita muuten kuin tulonjaon osalta.

Jos oletetaan edelleen kyseenalaisesti, että työeläkemaksut kuuluvat verokiilaan, ei verokiilaa tule alentaa verotuksellisin keinoin. Sitä voidaan tehdä työeläkerahastojen sijoitustuottoa nostamalla.

Mutta: tämä tulee tehdä jos ja vain jos maailmantaloudelle kehitetään uusia hallintamekanismeja. IMF, BIS ja jopa JP Morganin pääanalyytikko ovat yhtä mieltä siitä, että nykyinen kansainvälinen rahoitusjärjestelmä on sääntelyn purkamisen ja ”luovien johdannaisten” tuottamisen takia korttitalo. Useiden kommentaattorien, mm. The Economistin, mukaan korttitalo on romahduspisteessä, mikäli tarkastellaan hedge-rahastojen toimintaa ja esimerkiksi Intian talouden ylikuumentumista.

Ellei uusien hallintamekanismien käyttöönottoon ryhdytä, ei ole mitään syytä laittaa eläkevarojamme yhdeksi kortiksi korttitaloon. Olisi johdonmukaista, että Suomi ajaisi sitovia, toisin kuin Baselin sopimuksen kaltaiset muotoon sisällön sijaan keskittyviä, globaaleja rahatalouden sääntöjä esimerkiksi hedge-rahastojen sääntelemiseksi. Yksi uudenlaisista mekanismeista voisi olla valuutanvaihtovero.

Sitten yleisiin talousnäkymiin. Kuten hyvin tiedetään, on työllisyysaste avain talouden hyvinvointiin ja eläkkeiden rahoitukseen. Mutta vain siinä tapauksessa, että työllisyys suhteutetaan palkkatasoon. Suomessa palkkatason kehitys on terveellä pohjalla, kun keskiarvoja tarkastellaan. Epätyypillisten työsuhteiden yleistyminen kuitenkin hämää tilannetta. Kun talouden rakennemuutos eliminoidaan pois palkkatason kehityksestä, ei tilanne näytä läheskään yhtä hyvältä.

Mitä tästä kaikesta voidaan päätellä? Suomi elää valtavaa kasvukautta. Nyt on erinomainen aika kerätä ylijäämää, kuten Helsingin Sanomien pääkirjoitus 17.2. toteaa. Nyt ei ole aika menojen lisäämiseen, ellei verotusta koroteta.

Järkevintä olisi, että keskityttäisiin uuden jakamisen sijaan entisen uudelleenjakamiseen. Ei siis uusiin tulonsiirtoihin, vaan vanhojen uudelleenmuotoiluun.

Verotukselle kannattaisi tehdä seuraavanlaisia toimenpiteitä.

Osakesijoittamista tulee edistää, koska lähitulevaisuudessa purkautuvilta eläkerahastoilta jää yli valtavia kasoja osakkeita, joiden on käytävä kaupaksi tavalla tai toisella, ellemme halua katastrofia. Spekulaatioon ei kuitenkaan ole syytä ryhtyä. Tämän vuoksi pienten osinkotulojen verotusta pitäisi alentaa radikaalisti.

Kari S. Tikka varoitti ennen traagista kuolemaansa pitkään palkansaajien ja pääomatulonsaajien epätasa-arvoisen verokohtelun vaaroista. Tulonjaollisesti olisi erittäin perusteltua, että pääomatuloverosta tehtäisiin maltillisesti progressiivinen. Lisääntyvät verotuotot voitaisiin kompensoida kuntien lisärahoituksella ja kunnallisverojen alentamisella, jotta pienituloiset hyötyisivät.

Myös ruoan arvonlisäveroa tulisi alentaa, mutta jos ja vain jos kaupat eivät nostaisi samalla hintatasoa. Suomesta puuttuu aito kilpailu vähittäistavarakaupassa, minkä vuoksi tälle ei ole mitään takeita.

Työeläkevarojen osakesijoittamista ja riskinotto voidaan lisätä. Tämä kuitenkin vaatii ehdottomasti tarkempaa huomiota sitä kohtaa, mihin rahoja käytetään ja missä puitteissa. Yhteiskuntavastuudialogille pitäisi tehdä enemmän tilaa. Maailmantaloudelle pitää kehittää uusia hallintamekanismeja.

Työeläkkeiden tasoa ei tule muuttaa - eläketeoreettisesti tämä olisi typerin vaihtoehto. Mikäli eläkeläisten toimeentuloa halutaan parantaa välittömästi, tulee puuttua kansaneläkkeeseen. On kuitenkin muistettava, että työeläkkeen suuruus määrittyy palkkatason kautta. Mikäli tulevien eläkeläisten eteen halutaan tehdä jotain, on firmoilta vaadittava suurempaa palkkaa.

Tämä toki on melkoinen kilpailukykyhaitta. Tämä elinkeinoelämän iskusana on hyvin lyhyen aikavälin pohdintaa. Tuskin Suomen kilpailukyvyn kannalta on järkevää, että meillä on parin vuosikymmenen päästä (uudelleen) merkittävässä köyhyydessä elävien vanhusten luokka. Jos työllisyysaste on tuolloin pieni, lienee sopiva verokiila silloin 100 prosenttia.

On siis ajateltava tarpeeksi pitkällä aikavälillä. Suurilla puolueilla tämä tuntuu olevan hyvin hallussa. Valitettavasti yksikään puolue ei halua hahmottaa nykyjärjestelmän suuria ongelmia, vaan joko liimaavat sen päälle uusia ominaisuuksia tai sitten haluavat pahentaa ongelmia veronalennuksilla.

Onneksi vaaleissa on ehdokkaita, jotka osaavat ajatella sekä pitkällä aikavälillä että globaalisti, vieläpä omilla aivoillaan eikä VM:n tai puoluekoneistojen lausuntoautomaateilla.

Suomella menee nyt talouden rakennemuutoksesta huolimatta helkkarin hyvin (työmarkkinat ovat Euroopan joustavimpia, verotus oleellisilta osin eurooppalaista tasoa matalampia, peruskoulutus toimii hyvin jne.), paremmin voisi mennä vain jos jakaisimme menestyksen hyötyjä köyhillekin ja panostaisimme yliopistojen toimintaan edes hivenen (korvamerkitsemätön lisärahoitus, yliopistojen autonomia, byrokraattisesta käytännöistä luopuminen, opintotuen tuplaaminen jne.) - unohtamatta tietenkään investointilamasta nousemista.

Olen silti peruspessimistinen. Emme vieläkään ole oppineet keräämään rahaa ajoissa laskusuhdanteen varalle. Emme vieläkään ole oppineet ajamaan globaalitalouden hallintaa. Emme vieläkään osaa katsoa omia kansantalouden rajoja kauemmaksi.

Emme vieläkään osaa väistää syvää lamaa. Kun seuraava kansainvälinen finanssikriisi iskee 2010-luvulla, pääsen jälleen nauramaan, että ”minähän sanoin”.

Toivottavasti olen väärässä.

Individualismin ironiasta

Viikonloppuna eräs kokoomuslaisen nuoren eduskuntavaaliehdokkaan vähintään yhtä kokoomuslainen vaalipäällikkö oli juonut itsensä tajuttomaksi Jyväskylän valtio-opin opiskelijoiden vuosijuhlassa. Tajuttomuudella viitataan tässä tapauksessa lähes hengenvaaralliseen tilaan, jossa elintoiminnot eivät enää vastaa ulkoisiin ärsykkeisiin tai edes toisiinsa. Kyseisen kokoomusaktiivin tuttavat eivät olleet tuntevinaan häntä, kun tämä oli oksentanut lattialla ties kuinka monetta tuntia. Toisaalta ilmassa oli epäilys siitä, oliko kyseisellä henkilöllä ylipäätään yhtään ystävää. Huonovointinen porvari sai lopulta osakseen huolenpitoa sosiaalidemokraattisilta opiskelijoilta.

Kymmenen pisteen kysymys kuuluu: miksi edellä esitelty tapahtuma tuntuu yhtä aikaa ironiselta ja traagiselta?

Rakkaani arveli illalla, että kyseessä voisi olla yksi mikrotason ilmentymä jonkinlaisesta individualisaation makrotason trendistä. Onko tämä ihmisen heitteille jättäminen yksi esimerkki uusliberaalin yhteiskuntamallin ”ihanuuksista”? Onko kyseessä individualismin itsensä tragedia? Vai mistä oikein on kysymys?

Tämän pohdinnan innoittamana päätin aloittaa esseeblogini perustulon ja (maailman)kansalaisuuden suhteen pohtimisen sijaan individualismia käsittelevällä aiheella.

Pohdin aihetta poliittis-yhteiskuntafilosofisesta perspektiivistä siten, että taustalla on koko ajan kysymyksistä suurin: millainen on hyvä yhteiskunta. Tässä tapauksessa kysymys asettunee muotoon ”miten yksilön ja yhteisön suhteet tulisi järjestää hyvässä yhteiskunnassa”. Sen sijaan, että menisin syvälle filosofisiin pohdintoihin, pohdin asiaa tahallani poliittisten stereotyypittelyjen kautta. Kiitos oman poliittisen sitoutumattomuuden (vastuuttomuuden?) ja blogin keveyden ajatustenvaihdon kanavana, tämän voi tehdä hyvällä omallatunnolla kaikkia tasapuolisesti loukaten tai kannustaen.

En kiinnitä vielä tässä vaiheessa ollenkaan huomiota eri suuntausten filosofisiin ristiriitaisuuksiin tai reaalisiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin, joten kiireisimmät kriitikot pitäköön kynänsä vielä hetken piilossa. Nyt puhun ”vain” politiikasta.

Omassa ajattelussani jaan stereotyyppiset poliittiset ryhmittymät karkeasti ottaen kuuteen eri ryhmään: ei-systemaattisiin, konservatiiveihin, libertaareihin, liberaaleihin, sosiaali-liberaaleihin ja sosialisteihin.

Ei-systemaattiset poliittiset toimijat eivät oikeastaan käytä minkäänlaista yhteiskuntafilosofista argumentaatiota. He ajavat vaihtelevien yksilöiden tai ryhmien etuja ilman johdonmukaista kantaa siihen, mikä yhteiskunnan ja yksilön suhde pitäisi olla tai mitä sen ehdottomasti ei pitäisi olla. Tähän ryhmään istuu esimerkiksi enemmistö populisteista, suomalaisista kansanedustajista ja erilaisista siltarumpupoliitikoista. Nämä henkilöt voivat olla yhtä lailla parhaita mahdollisia edustuksellisen demokratian sankareita (eri ryhmien ja ihmisten argumenttien ”automaattisia suodattimia”), mutta myös vallankaappaukseen tähtääviä nousukkaita (hyväksikäyttäjiä).

Yhteiskunnan ja yksilön suhteen kannalta nämä ihmiset ovat tietenkin ratkaisevia, mutteivät filosofisessa kiinnostavia - he kun eivät ajattele filosofisesti tai eettisesti, vaan ovat alati muuntuvia ”poliittisia eläimiä”, joiden toimintaa voi ennakoida - jos voi - aivan muiden tekijöiden kuin oikeudenmukaisuusajattelun johdonmukaisuuden kautta.

Konservatiivit sanovat, että yhteiskunnan pitää perustua yhteisön perinteisiin ja arvoihin. Konservatiivit eivät ole kiinnostuneita yhteiskunnan rakenteiden tuottamasta sosiaalisesta kehityksestä. He ovat vain kiinnostuneita siitä, miten yhteiskunnan rakenne vastaa yhteisön normeja ja miten kukin löytää roolinsa näistä rakenteista ja tästä normistosta. Konservatiivisuus on tietenkin kulttuurisidonnaista. Yhdysvaltain uuskonservatiivit ajavat eliitin rikastumisen ja eristymisen muusta kansasta lisäksi muun muassa mustavalkoista, ”äärikristillistä” maailmankuvaa ihmisten mieliin. Suomessa esimerkiksi Kokoomuksen konservatiivisiipi voi haluta ylläpitää joitain hyvinvointivaltion rakenteita. Yhteistä konservatiiveille on puolustaa niitä, jotka kulloisestakin nykyjärjestelmästä hyötyvät - oli hyöty sitten rahaan, valtaan tai moraaliin liittyvää.

Konservatiivit eivät ole sama asia kuin kommunitaristit. Kommunitaristit pitävät kyllä yhteisön hyvää lähtökohtana, mutteivät lukkiudu perinteiden muuttumattomuuteen. Eetos on selkeästi demokraattisempi ja palautuu pienyhteisöihin kristinuskon kaltaisten kulttuuristen monoliittien sijaan. Voitaisiin sanoa, että kyse on jonkinlaisesta demokraattisesta, mutta konservatiivisesta minisosialismista.

Libertaarit eivät hekään ole kiinnostuneita yhteiskunnan rakenteiden lopputuloksista. Itse asiassa he eivät ole halukkaita pitämään juuri minkäänlaista yhteiskuntaa. Anarkisteista, jotka haluavat luopua yhteisön kaikista valtarakennelmista, libertaarit eroavat siinä, että he ovat valmiita hyväksymään esimerkiksi loukkaamattoman omistusoikeuden yksilöiden vapauksien takaamiseksi.

Kyse on niin sanotun yövartijavaltion ajamisesta. Tässä yhteiskunnassa kaikki vastuu kaikesta mahdollisesta on yksilöillä tai näiden vapaaehtoisesti muodostamilla yhteisöillä. Yksilöillä ei ole mitään kansalaisoikeuksia tai -velvollisuuksia yhteiskuntaan (siis toisiin ihmisiin) nähden omistusoikeuden ja jonkinlaisen koskemattomuuden takaamisen lisäksi. Libertaarit eivät voi sietää konservativismia: mikään, varsinkaan yhteisö, ei ikinä mene yksilön yläpuolelle.

Libertarismi on tietenkin ongelmallista, vaikkei aina täysin paradoksaalista. Miten libertaristi voi esimerkiksi perustella liikennevalojen käyttämistä? Libertaaria loukkaa se, että joku haluaa estää ylittämästä tietä typerällä valolla. Siispä liikennevalojen ylivalta ihmisiin nähden on murskattava. Toisaalta autoilijaa loukkaa yhtä lailla se, että joku tulee hänen eteensä tiellä. Ihmisten näkemykset ovat siis ristiriidassa, mutta kummallakaan ei ole oikeuksia eikä velvollisuuksia toisiaan kohtaan.

Vaihtoehtoja tilanteen selvittämiseksi on monta. Optimistinen näkemys sanoo, että toinen tietä käyttävistä tahoista väistää. Realistinen näkemys sanoo, että eri kulttuureissa toimitaan eri tavalla: Yhdysvalloissa annetaan varmasti tietä, kun taas Suomessa ajetaan autolla jalankulkijan päälle (varsinkin jalankulkijoita laiminlyövien junttiautoilijoiden hallitsemassa Jyväskylässä).

Libertaarille on kuitenkin yhdentekevää, mihin ratkaisuun päädytään. Sillä kun ei ole mitään väliä: pääasia, ettei kävelynvapautta rajoittavia liikennevaloja ole. Jos tienvierustat ovat täynnä autojen alle jääneiden ihmisten ruumiskasoja ja se ärsyttää jotakuta, niin kerätköön nämä ne sieltä pois.

Libertarismi on naiivi yhteiskuntamalli, jossa toisiaan kohtaan vihamieliset ihmiset tuottavat melkoista levottomuutta vähemmän riitaisten ihmisten parissa. Liberaalit ajattelevat, että yhteiskunta ei voi olla rakenteeltaan libertaristisen naiivi, vaan vaatii kaikkia yksilöitä sitovat yhteiset pelisäännöt, jotta minkäänlainen hyvä elämä olisi mahdollista. Toisin sanoen yksilöillä on oikeuksia ja velvollisuuksia yhteisöä kohtaan.

Vaikka liberaalit hyväksyvät yhteiskuntasopimukseen perustuvan vallankäytön yksilöitä kohtaan, eivät hekään ole varsinaisesti kiinnostuneita yhteiskunnan rakenteiden tuottamista lopputuloksista. Liberalismiin kuuluu ajatus siitä, että jokainen määrittelee oman hyvänsä ja voi tavoitella (tai olla tavoittelematta) sitä haluamillaan keinoilla yhteisten pelisääntöjen puitteissa. Yhteiskunnassa vallitsee proseduraalinen oikeudenmukaisuus: kunhan kaikki on tehty oikealla tavalla, päädytään oikeudenmukaisiin lopputuloksiin.

Myös liberalismi vaihtelee kulttuureittain. Yhdysvalloissa liberaalit ovat ennen kaikkea käsitetty vasemmistolaisiksi. Myös filosofiassa löytyy mielenkiintoisia liberalismin esiintymiä. Smithin ja Millin kaltaiset varhaiset liberaalit moraalifilosofit uskoivat moraalin sataprosenttisesti ohjaamien ihmisten muodostamalle yhteisölle liberalismin olevan paras tae. Ihmisillä pitää siis olla universaaleja oikeuksia, koska pelkkä moraalisuus ei aina riitä tuottamaan hyviä lopputuloksia.

Esimerkiksi Richard Rortyn liberaali ironismi on toinen esimerkki liberalismin ajatuksesta. Vaikka millään ei maailmassa ole mitään väliä, tulee meidän silti pyrkiä parantamaan niiden elämää, jotka elävät valheessa luullen, että jollain on jotain väliä. Ihmisille pitää kuitenkin aivan ensiksi turvata perusvapaudet ja tasapainoiset perusoikeudet, jotta tällainen toiminta olisi ylipäänsä mahdollista.

Tulkintani mukaan vanha oikeistoliberalismi on lähellä libertarismia, kun taas uusliberalismi on lähellä konservatismia. Vasemmistoliberalismi on puolestaan lähellä sosiaali-liberalismia. Vasen ja oikea ovat mielestäni nykyään melko yhdentekeviä käsitteitä, mutta tämä selventää vähän asiaa.

Sosiaali-liberalismi on enemmän kuin yksi liberalismin erikoistapauksista. Sosiaalilberalismissa kiinnitetään huomiota yhteiskunnan tuottamiin lopputuloksiin ja halutaan puuttua niihin. Toisin kuin sosialismissa, tämä tehdään muotoilemalla yksilöitä koskevia pelisääntöjä sellaisiksi, että ne tukevat sellaista kestävää yhteiskunnallista kehitystä, joka ei ole uhka yksilöiden hyvälle elämälle, ja ohjaavat kohti yhteiskunnallisesti toivottuja päämääriä. Yhteiskunnan toimintalogiikka on johdettu yksilöiden hyvinvoinnista ja oikeuksista, ja se palautuu siihen. Sosiaaliliberalismissa avainsana on interventio: sosiaalisiin toimintaketjuihin puututaan siten, että ne tuottavat yksilöiden kannalta toivotumpia lopputuloksia.

Sosialismissa ajatellaan yhteisön toimintaa yhteisön tasolla. Yksilöiden oikeudet, vapaudet ja velvollisuudet ovat uhrattavissa yhteisön hyvälle - miten ikinä se sitten määritelläänkin - mikäli se sitä vaatii. Sosialismi voi olla demokraattista tai totalitaarista, se voi perustua ihmisten oikeuksiin tai sitten ei. Joka tapauksessa yhteiskunnan valta yksilöön nähden on absoluuttinen.

Mielenkiintoisimpia nykysosialismin keskusteluja lienee markkinatalous markkinayhteiskunnan mielessä. Markkinataloudella tarkoitetaan yhteiskuntajärjestelmää, jossa kaikki hyödykkeet tuotetaan myytäväksi markkinoille, joilla ne saavat arvonsa. Hyödykkeitä saa markkinoilla vaihtaa vain yhdellä tavalla, eli rahalla, katsomalla vain hintoihin, ei mihinkään sosiaalisiin suhteisiin tai muihin vastaaviin tekijöihin. Keskitetty väkivaltakoneisto valvoo, että ihmiset käyttäytyvät tällä tavalla. Markkinat vaativat toimiakseen jatkuvaa vaihtoa ja kilpailua sekä uusien elämänalueiden ottamista markkinavaihtoon mukaan, minkä vuoksi markkinoita pidetään yllä markkinajärjestelmän ehdoilla. Täydellistä markkinataloutta ei tietenkään ole olemassa. Tuotannontekijähyödykkeiden (ihminen eli työ, maa eli luonto sekä raha eli pääoma) markkinoistaminen kun johtaa yhteiskunnalliseen hajoamiseen, kuten Karl Polanyi opetti.

Nämä ovat siis käyttämäni poliittisten filosofioiden kategoriat. Sitten itse asiaan.

Oletetaan, että teollisuusmaiden jälkitraditionaalistuneessa, maallistuneessa ja (refleksiivisesti) modernisoituneessa yhteiskunnassa on menossa jonkinasteinen individualisaation prosessi. Instituutiotasolla tämä näkyy vaikkapa sosiaaliturvan yksilökohtaistumisessa, yhdistysten toimintaan osallistumisen suosion vähenemisessä, yksilön tarpeisiin vetoavan mainonnan tekniikoissa, yksilöllisen vakuuttamisen ja säästämisen yleistymisessä, sinkkukulttuurissaja niin edelleen. Oletetaan edelleen, että individualisaatio lisää todennäköisyyttä sille, että ihmiset kilpailevat enemmän keskenään ja että ihmiset keskittyvät entistä enemmän omiin asioihinsa, mikä voi näkyä myös yksinäisyytenä tai yksinelona.

Muistellaanpa taas kokoomuslaista vaalipäällikköä. Oletetaan, että kukaan ei halunnut auttaa häntä, koska tämä oli omaa typeryyttään juonut liikaa ja muuttunut erittäin rasittavaksi ihmiseksi. Henkilön ystävä sattuu olemaan rationaalinen omaa etuaan ajava yksilö, tuo sosiaalisen shoppailun homo economicus. Hän ajattelee, että vaalipäällikön kanssa on rasittava olla, joten parasta pysyä loitolla. Viis ystävyydestä ja solidaarisuudesta, ei minulle vaalipäällikön hengenvaara kuulu. Yhtäkkiä tullaankin ongelmiin. Vaalipäällikkö alkaa tehdä kaikkien elämästä rasittavaa oksentamisellaan. Ilmassa alkaa olla tunnetta siitä, että jotain pitäisi tehdä. Eräät opiskelijat päättävät pitää huolta vaalipäälliköstä, jonka omat ystävät pysyvät loitolla.

Vaalipäällikön todellisia mielipiteitä en tietenkään tiedä, enkä yhtään mihinkään liittyvää mielipidettä hänen blogistakaan saanut irti. Siksi seuraava on enimmäkseen spekulaatiota.

Minulle tilanne vaikuttaa intuitiivisesti ironiselta siksi, että vaalipäällikön puolue ajaa (molempien, liberaalin ja konservatiivisen siipensä kautta) elämän eri alueiden riskien yksilöllistämistä ja hyväksyy varallisuuserot, mikä tekee puolueelle selkeän pesäeron sosiaali-liberaaleihin. Riskien yksilöllistäminen ja yksityistäminen on eräänlaisen individualisaation ajamista. Vaalipäällikön osallistuminen individualisaation ajamiseen näkyy omassa elämässä siinä, ettei kukaan lähipiiristä auta, vaikka se vaatisi hänen preferenssinsä täyttämistä.

Tämä ei kuitenkaan ole selvää, vaan sen varjoissa vaanii virhepäätelmän peikko. Entä jos hänen päämääränään oli juoda itsensä hengiltä, ja typerät demariopiskelijat menivät sekoittamaan hänen suunnitelmansa?

Sinänsä yksilön ja yhteisön suhdetta pohtivalla yhteiskuntafilosofialla ei ole asian kanssa paljoakaan tekemistä. Individualisaation ja yhteiskuntafilosofian rajapinnat kuitenkin paljastuvat tässä kysymyksessa ”entäs jos”.

Entäs jos liberaalissa yhteiskunnassa yksilö menettää hallinnan itsestään? Entäs jos libertaarissa yhteiskunnassa yksi alkaa ammuskella väkijoukkoja? Entäs jos konservatiivinen tai sosialistinen yhteiskunta murtaa omia perusteitaan (vrt. markkinayhteiskunta)? Entä jos sosiaali-liberaalissa yhteiskunnassa ohjauskeinot ja kannustimet eivät riitä tuottamaan haluttuja lopputuloksia?

Entä jos vaalipäällikkö haluaakin herätä aamulla hengissä?

Ajatellaan, että meillä on oikeus olla tulematta jätetyksi heitteille, ja yhteiskunnan on tämä meille taattava, jos sitä muut ihmiset uhkaavat. Libertaari ei tätä tietenkään hyväksy. Konservatiivi ei välttämättä hyväksy sitä, vaan sälyttää useimmissa tapauksissa vastuun lähiyhteisöille. Liberaali ja sosiaali-liberaali luultavasti tämän hyväksyvät. Sosialisti ei välttämättä, jos se nähdään yhteiskunnan toimintapäämäärien vastaiseksi (esim. juopot pois rodun piiristä tai sotavoimista).

Oikeudet voittivat (emme siis elä libertaarisessa yhteiskunnassa). Poliisi haki vaalipäällikön putkaan selviämään terveydentilan tarkastamisen jälkeen.

Poliittisesta konfliktista tässä ei siis ole vielä kyse. Kokoomuksen ja demareiden välille varmaan saa kyllä riidan siitä, pitäisikö ambulanssi järjestää voittoja yksityisten taskuihin siirtävällä tilaaja-tuottaja-mallilla (jota Kokoomuksen konservatiivisiipi ajaa kaverikapitalismin hengessä, liberaali naiivin markkinafundamentalismin ajamana) vai periaatteellisesti johdonmukaisella julkisella järjestämisellä (joka kärsii nykyään resurssipulasta, ironista kyllä, kiitos demareiden ja heidän kulloistenkin hallituskumppaneidensa).

Poliittinen konflikti tästä tulee sitten, kun oikeuksia aletaan rajoittaa itse tekemiensä valintojen perusteella. Tällä keskustelurintamalla Kokoomus on aika lailla kunnostautunut. Vaalipäällikkö on siis mukana ajamassa itsensä vastaista politiikkaa.

Miksi tämä ironia vaikuttaa yhtäkkiä lattealta? Syy on siinä, että se ei ole kuva tapauksen koko ironiasta. Kokonaisuudessa stereotypiat kääntyivät päälaelleen. Demareita kritisoidaan usein holhoamisesta ja vastuun siirtämisestä valtiolle. Demariopiskelijat toimivat kuitenkin oma-aloitteisesti ja solidaarisesti, eivätkä suinkaan sysänneet vastuuta julkiselle sektorille (ennen kuin oli terveyssyistä aivan pakko) tai moralisoineet henkilöä holhoavasti. Kokoomuslainen puolestaan sai kokea ryhmänsä ajaman politiikan kovuuden siinä tilanteessa, kun ympärillä ei ollutkaan ensisijaisia sidosryhmiä tarjoamassa apua (tai ne olivat karanneet).

Tarinan opetus on siinä, että kokoomuslaisen ei kannata juoda itseään pöydän alle, koska kaverit eivät auta.

Minulle tarinan opetus on siinä, että blogiin pystyy jauhamaan loputtomasti muita kiinnostamatonta dadaa vain lämmitelläkseen sormiaan.

Blogin avajaiset

Tämä on blogi, jolle kirjoitan sunnuntaisin ylipitkiä selostuksia epämääräisistä asioista. Avajaisten kunniaksi rikon heti tätä kuvausta ja totean kirjoittaneeni tämän viestin tiistaina.