Individualismin ironiasta

Viikonloppuna eräs kokoomuslaisen nuoren eduskuntavaaliehdokkaan vähintään yhtä kokoomuslainen vaalipäällikkö oli juonut itsensä tajuttomaksi Jyväskylän valtio-opin opiskelijoiden vuosijuhlassa. Tajuttomuudella viitataan tässä tapauksessa lähes hengenvaaralliseen tilaan, jossa elintoiminnot eivät enää vastaa ulkoisiin ärsykkeisiin tai edes toisiinsa. Kyseisen kokoomusaktiivin tuttavat eivät olleet tuntevinaan häntä, kun tämä oli oksentanut lattialla ties kuinka monetta tuntia. Toisaalta ilmassa oli epäilys siitä, oliko kyseisellä henkilöllä ylipäätään yhtään ystävää. Huonovointinen porvari sai lopulta osakseen huolenpitoa sosiaalidemokraattisilta opiskelijoilta.

Kymmenen pisteen kysymys kuuluu: miksi edellä esitelty tapahtuma tuntuu yhtä aikaa ironiselta ja traagiselta?

Rakkaani arveli illalla, että kyseessä voisi olla yksi mikrotason ilmentymä jonkinlaisesta individualisaation makrotason trendistä. Onko tämä ihmisen heitteille jättäminen yksi esimerkki uusliberaalin yhteiskuntamallin ”ihanuuksista”? Onko kyseessä individualismin itsensä tragedia? Vai mistä oikein on kysymys?

Tämän pohdinnan innoittamana päätin aloittaa esseeblogini perustulon ja (maailman)kansalaisuuden suhteen pohtimisen sijaan individualismia käsittelevällä aiheella.

Pohdin aihetta poliittis-yhteiskuntafilosofisesta perspektiivistä siten, että taustalla on koko ajan kysymyksistä suurin: millainen on hyvä yhteiskunta. Tässä tapauksessa kysymys asettunee muotoon ”miten yksilön ja yhteisön suhteet tulisi järjestää hyvässä yhteiskunnassa”. Sen sijaan, että menisin syvälle filosofisiin pohdintoihin, pohdin asiaa tahallani poliittisten stereotyypittelyjen kautta. Kiitos oman poliittisen sitoutumattomuuden (vastuuttomuuden?) ja blogin keveyden ajatustenvaihdon kanavana, tämän voi tehdä hyvällä omallatunnolla kaikkia tasapuolisesti loukaten tai kannustaen.

En kiinnitä vielä tässä vaiheessa ollenkaan huomiota eri suuntausten filosofisiin ristiriitaisuuksiin tai reaalisiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin, joten kiireisimmät kriitikot pitäköön kynänsä vielä hetken piilossa. Nyt puhun ”vain” politiikasta.

Omassa ajattelussani jaan stereotyyppiset poliittiset ryhmittymät karkeasti ottaen kuuteen eri ryhmään: ei-systemaattisiin, konservatiiveihin, libertaareihin, liberaaleihin, sosiaali-liberaaleihin ja sosialisteihin.

Ei-systemaattiset poliittiset toimijat eivät oikeastaan käytä minkäänlaista yhteiskuntafilosofista argumentaatiota. He ajavat vaihtelevien yksilöiden tai ryhmien etuja ilman johdonmukaista kantaa siihen, mikä yhteiskunnan ja yksilön suhde pitäisi olla tai mitä sen ehdottomasti ei pitäisi olla. Tähän ryhmään istuu esimerkiksi enemmistö populisteista, suomalaisista kansanedustajista ja erilaisista siltarumpupoliitikoista. Nämä henkilöt voivat olla yhtä lailla parhaita mahdollisia edustuksellisen demokratian sankareita (eri ryhmien ja ihmisten argumenttien ”automaattisia suodattimia”), mutta myös vallankaappaukseen tähtääviä nousukkaita (hyväksikäyttäjiä).

Yhteiskunnan ja yksilön suhteen kannalta nämä ihmiset ovat tietenkin ratkaisevia, mutteivät filosofisessa kiinnostavia - he kun eivät ajattele filosofisesti tai eettisesti, vaan ovat alati muuntuvia ”poliittisia eläimiä”, joiden toimintaa voi ennakoida - jos voi - aivan muiden tekijöiden kuin oikeudenmukaisuusajattelun johdonmukaisuuden kautta.

Konservatiivit sanovat, että yhteiskunnan pitää perustua yhteisön perinteisiin ja arvoihin. Konservatiivit eivät ole kiinnostuneita yhteiskunnan rakenteiden tuottamasta sosiaalisesta kehityksestä. He ovat vain kiinnostuneita siitä, miten yhteiskunnan rakenne vastaa yhteisön normeja ja miten kukin löytää roolinsa näistä rakenteista ja tästä normistosta. Konservatiivisuus on tietenkin kulttuurisidonnaista. Yhdysvaltain uuskonservatiivit ajavat eliitin rikastumisen ja eristymisen muusta kansasta lisäksi muun muassa mustavalkoista, ”äärikristillistä” maailmankuvaa ihmisten mieliin. Suomessa esimerkiksi Kokoomuksen konservatiivisiipi voi haluta ylläpitää joitain hyvinvointivaltion rakenteita. Yhteistä konservatiiveille on puolustaa niitä, jotka kulloisestakin nykyjärjestelmästä hyötyvät - oli hyöty sitten rahaan, valtaan tai moraaliin liittyvää.

Konservatiivit eivät ole sama asia kuin kommunitaristit. Kommunitaristit pitävät kyllä yhteisön hyvää lähtökohtana, mutteivät lukkiudu perinteiden muuttumattomuuteen. Eetos on selkeästi demokraattisempi ja palautuu pienyhteisöihin kristinuskon kaltaisten kulttuuristen monoliittien sijaan. Voitaisiin sanoa, että kyse on jonkinlaisesta demokraattisesta, mutta konservatiivisesta minisosialismista.

Libertaarit eivät hekään ole kiinnostuneita yhteiskunnan rakenteiden lopputuloksista. Itse asiassa he eivät ole halukkaita pitämään juuri minkäänlaista yhteiskuntaa. Anarkisteista, jotka haluavat luopua yhteisön kaikista valtarakennelmista, libertaarit eroavat siinä, että he ovat valmiita hyväksymään esimerkiksi loukkaamattoman omistusoikeuden yksilöiden vapauksien takaamiseksi.

Kyse on niin sanotun yövartijavaltion ajamisesta. Tässä yhteiskunnassa kaikki vastuu kaikesta mahdollisesta on yksilöillä tai näiden vapaaehtoisesti muodostamilla yhteisöillä. Yksilöillä ei ole mitään kansalaisoikeuksia tai -velvollisuuksia yhteiskuntaan (siis toisiin ihmisiin) nähden omistusoikeuden ja jonkinlaisen koskemattomuuden takaamisen lisäksi. Libertaarit eivät voi sietää konservativismia: mikään, varsinkaan yhteisö, ei ikinä mene yksilön yläpuolelle.

Libertarismi on tietenkin ongelmallista, vaikkei aina täysin paradoksaalista. Miten libertaristi voi esimerkiksi perustella liikennevalojen käyttämistä? Libertaaria loukkaa se, että joku haluaa estää ylittämästä tietä typerällä valolla. Siispä liikennevalojen ylivalta ihmisiin nähden on murskattava. Toisaalta autoilijaa loukkaa yhtä lailla se, että joku tulee hänen eteensä tiellä. Ihmisten näkemykset ovat siis ristiriidassa, mutta kummallakaan ei ole oikeuksia eikä velvollisuuksia toisiaan kohtaan.

Vaihtoehtoja tilanteen selvittämiseksi on monta. Optimistinen näkemys sanoo, että toinen tietä käyttävistä tahoista väistää. Realistinen näkemys sanoo, että eri kulttuureissa toimitaan eri tavalla: Yhdysvalloissa annetaan varmasti tietä, kun taas Suomessa ajetaan autolla jalankulkijan päälle (varsinkin jalankulkijoita laiminlyövien junttiautoilijoiden hallitsemassa Jyväskylässä).

Libertaarille on kuitenkin yhdentekevää, mihin ratkaisuun päädytään. Sillä kun ei ole mitään väliä: pääasia, ettei kävelynvapautta rajoittavia liikennevaloja ole. Jos tienvierustat ovat täynnä autojen alle jääneiden ihmisten ruumiskasoja ja se ärsyttää jotakuta, niin kerätköön nämä ne sieltä pois.

Libertarismi on naiivi yhteiskuntamalli, jossa toisiaan kohtaan vihamieliset ihmiset tuottavat melkoista levottomuutta vähemmän riitaisten ihmisten parissa. Liberaalit ajattelevat, että yhteiskunta ei voi olla rakenteeltaan libertaristisen naiivi, vaan vaatii kaikkia yksilöitä sitovat yhteiset pelisäännöt, jotta minkäänlainen hyvä elämä olisi mahdollista. Toisin sanoen yksilöillä on oikeuksia ja velvollisuuksia yhteisöä kohtaan.

Vaikka liberaalit hyväksyvät yhteiskuntasopimukseen perustuvan vallankäytön yksilöitä kohtaan, eivät hekään ole varsinaisesti kiinnostuneita yhteiskunnan rakenteiden tuottamista lopputuloksista. Liberalismiin kuuluu ajatus siitä, että jokainen määrittelee oman hyvänsä ja voi tavoitella (tai olla tavoittelematta) sitä haluamillaan keinoilla yhteisten pelisääntöjen puitteissa. Yhteiskunnassa vallitsee proseduraalinen oikeudenmukaisuus: kunhan kaikki on tehty oikealla tavalla, päädytään oikeudenmukaisiin lopputuloksiin.

Myös liberalismi vaihtelee kulttuureittain. Yhdysvalloissa liberaalit ovat ennen kaikkea käsitetty vasemmistolaisiksi. Myös filosofiassa löytyy mielenkiintoisia liberalismin esiintymiä. Smithin ja Millin kaltaiset varhaiset liberaalit moraalifilosofit uskoivat moraalin sataprosenttisesti ohjaamien ihmisten muodostamalle yhteisölle liberalismin olevan paras tae. Ihmisillä pitää siis olla universaaleja oikeuksia, koska pelkkä moraalisuus ei aina riitä tuottamaan hyviä lopputuloksia.

Esimerkiksi Richard Rortyn liberaali ironismi on toinen esimerkki liberalismin ajatuksesta. Vaikka millään ei maailmassa ole mitään väliä, tulee meidän silti pyrkiä parantamaan niiden elämää, jotka elävät valheessa luullen, että jollain on jotain väliä. Ihmisille pitää kuitenkin aivan ensiksi turvata perusvapaudet ja tasapainoiset perusoikeudet, jotta tällainen toiminta olisi ylipäänsä mahdollista.

Tulkintani mukaan vanha oikeistoliberalismi on lähellä libertarismia, kun taas uusliberalismi on lähellä konservatismia. Vasemmistoliberalismi on puolestaan lähellä sosiaali-liberalismia. Vasen ja oikea ovat mielestäni nykyään melko yhdentekeviä käsitteitä, mutta tämä selventää vähän asiaa.

Sosiaali-liberalismi on enemmän kuin yksi liberalismin erikoistapauksista. Sosiaalilberalismissa kiinnitetään huomiota yhteiskunnan tuottamiin lopputuloksiin ja halutaan puuttua niihin. Toisin kuin sosialismissa, tämä tehdään muotoilemalla yksilöitä koskevia pelisääntöjä sellaisiksi, että ne tukevat sellaista kestävää yhteiskunnallista kehitystä, joka ei ole uhka yksilöiden hyvälle elämälle, ja ohjaavat kohti yhteiskunnallisesti toivottuja päämääriä. Yhteiskunnan toimintalogiikka on johdettu yksilöiden hyvinvoinnista ja oikeuksista, ja se palautuu siihen. Sosiaaliliberalismissa avainsana on interventio: sosiaalisiin toimintaketjuihin puututaan siten, että ne tuottavat yksilöiden kannalta toivotumpia lopputuloksia.

Sosialismissa ajatellaan yhteisön toimintaa yhteisön tasolla. Yksilöiden oikeudet, vapaudet ja velvollisuudet ovat uhrattavissa yhteisön hyvälle - miten ikinä se sitten määritelläänkin - mikäli se sitä vaatii. Sosialismi voi olla demokraattista tai totalitaarista, se voi perustua ihmisten oikeuksiin tai sitten ei. Joka tapauksessa yhteiskunnan valta yksilöön nähden on absoluuttinen.

Mielenkiintoisimpia nykysosialismin keskusteluja lienee markkinatalous markkinayhteiskunnan mielessä. Markkinataloudella tarkoitetaan yhteiskuntajärjestelmää, jossa kaikki hyödykkeet tuotetaan myytäväksi markkinoille, joilla ne saavat arvonsa. Hyödykkeitä saa markkinoilla vaihtaa vain yhdellä tavalla, eli rahalla, katsomalla vain hintoihin, ei mihinkään sosiaalisiin suhteisiin tai muihin vastaaviin tekijöihin. Keskitetty väkivaltakoneisto valvoo, että ihmiset käyttäytyvät tällä tavalla. Markkinat vaativat toimiakseen jatkuvaa vaihtoa ja kilpailua sekä uusien elämänalueiden ottamista markkinavaihtoon mukaan, minkä vuoksi markkinoita pidetään yllä markkinajärjestelmän ehdoilla. Täydellistä markkinataloutta ei tietenkään ole olemassa. Tuotannontekijähyödykkeiden (ihminen eli työ, maa eli luonto sekä raha eli pääoma) markkinoistaminen kun johtaa yhteiskunnalliseen hajoamiseen, kuten Karl Polanyi opetti.

Nämä ovat siis käyttämäni poliittisten filosofioiden kategoriat. Sitten itse asiaan.

Oletetaan, että teollisuusmaiden jälkitraditionaalistuneessa, maallistuneessa ja (refleksiivisesti) modernisoituneessa yhteiskunnassa on menossa jonkinasteinen individualisaation prosessi. Instituutiotasolla tämä näkyy vaikkapa sosiaaliturvan yksilökohtaistumisessa, yhdistysten toimintaan osallistumisen suosion vähenemisessä, yksilön tarpeisiin vetoavan mainonnan tekniikoissa, yksilöllisen vakuuttamisen ja säästämisen yleistymisessä, sinkkukulttuurissaja niin edelleen. Oletetaan edelleen, että individualisaatio lisää todennäköisyyttä sille, että ihmiset kilpailevat enemmän keskenään ja että ihmiset keskittyvät entistä enemmän omiin asioihinsa, mikä voi näkyä myös yksinäisyytenä tai yksinelona.

Muistellaanpa taas kokoomuslaista vaalipäällikköä. Oletetaan, että kukaan ei halunnut auttaa häntä, koska tämä oli omaa typeryyttään juonut liikaa ja muuttunut erittäin rasittavaksi ihmiseksi. Henkilön ystävä sattuu olemaan rationaalinen omaa etuaan ajava yksilö, tuo sosiaalisen shoppailun homo economicus. Hän ajattelee, että vaalipäällikön kanssa on rasittava olla, joten parasta pysyä loitolla. Viis ystävyydestä ja solidaarisuudesta, ei minulle vaalipäällikön hengenvaara kuulu. Yhtäkkiä tullaankin ongelmiin. Vaalipäällikkö alkaa tehdä kaikkien elämästä rasittavaa oksentamisellaan. Ilmassa alkaa olla tunnetta siitä, että jotain pitäisi tehdä. Eräät opiskelijat päättävät pitää huolta vaalipäälliköstä, jonka omat ystävät pysyvät loitolla.

Vaalipäällikön todellisia mielipiteitä en tietenkään tiedä, enkä yhtään mihinkään liittyvää mielipidettä hänen blogistakaan saanut irti. Siksi seuraava on enimmäkseen spekulaatiota.

Minulle tilanne vaikuttaa intuitiivisesti ironiselta siksi, että vaalipäällikön puolue ajaa (molempien, liberaalin ja konservatiivisen siipensä kautta) elämän eri alueiden riskien yksilöllistämistä ja hyväksyy varallisuuserot, mikä tekee puolueelle selkeän pesäeron sosiaali-liberaaleihin. Riskien yksilöllistäminen ja yksityistäminen on eräänlaisen individualisaation ajamista. Vaalipäällikön osallistuminen individualisaation ajamiseen näkyy omassa elämässä siinä, ettei kukaan lähipiiristä auta, vaikka se vaatisi hänen preferenssinsä täyttämistä.

Tämä ei kuitenkaan ole selvää, vaan sen varjoissa vaanii virhepäätelmän peikko. Entä jos hänen päämääränään oli juoda itsensä hengiltä, ja typerät demariopiskelijat menivät sekoittamaan hänen suunnitelmansa?

Sinänsä yksilön ja yhteisön suhdetta pohtivalla yhteiskuntafilosofialla ei ole asian kanssa paljoakaan tekemistä. Individualisaation ja yhteiskuntafilosofian rajapinnat kuitenkin paljastuvat tässä kysymyksessa ”entäs jos”.

Entäs jos liberaalissa yhteiskunnassa yksilö menettää hallinnan itsestään? Entäs jos libertaarissa yhteiskunnassa yksi alkaa ammuskella väkijoukkoja? Entäs jos konservatiivinen tai sosialistinen yhteiskunta murtaa omia perusteitaan (vrt. markkinayhteiskunta)? Entä jos sosiaali-liberaalissa yhteiskunnassa ohjauskeinot ja kannustimet eivät riitä tuottamaan haluttuja lopputuloksia?

Entä jos vaalipäällikkö haluaakin herätä aamulla hengissä?

Ajatellaan, että meillä on oikeus olla tulematta jätetyksi heitteille, ja yhteiskunnan on tämä meille taattava, jos sitä muut ihmiset uhkaavat. Libertaari ei tätä tietenkään hyväksy. Konservatiivi ei välttämättä hyväksy sitä, vaan sälyttää useimmissa tapauksissa vastuun lähiyhteisöille. Liberaali ja sosiaali-liberaali luultavasti tämän hyväksyvät. Sosialisti ei välttämättä, jos se nähdään yhteiskunnan toimintapäämäärien vastaiseksi (esim. juopot pois rodun piiristä tai sotavoimista).

Oikeudet voittivat (emme siis elä libertaarisessa yhteiskunnassa). Poliisi haki vaalipäällikön putkaan selviämään terveydentilan tarkastamisen jälkeen.

Poliittisesta konfliktista tässä ei siis ole vielä kyse. Kokoomuksen ja demareiden välille varmaan saa kyllä riidan siitä, pitäisikö ambulanssi järjestää voittoja yksityisten taskuihin siirtävällä tilaaja-tuottaja-mallilla (jota Kokoomuksen konservatiivisiipi ajaa kaverikapitalismin hengessä, liberaali naiivin markkinafundamentalismin ajamana) vai periaatteellisesti johdonmukaisella julkisella järjestämisellä (joka kärsii nykyään resurssipulasta, ironista kyllä, kiitos demareiden ja heidän kulloistenkin hallituskumppaneidensa).

Poliittinen konflikti tästä tulee sitten, kun oikeuksia aletaan rajoittaa itse tekemiensä valintojen perusteella. Tällä keskustelurintamalla Kokoomus on aika lailla kunnostautunut. Vaalipäällikkö on siis mukana ajamassa itsensä vastaista politiikkaa.

Miksi tämä ironia vaikuttaa yhtäkkiä lattealta? Syy on siinä, että se ei ole kuva tapauksen koko ironiasta. Kokonaisuudessa stereotypiat kääntyivät päälaelleen. Demareita kritisoidaan usein holhoamisesta ja vastuun siirtämisestä valtiolle. Demariopiskelijat toimivat kuitenkin oma-aloitteisesti ja solidaarisesti, eivätkä suinkaan sysänneet vastuuta julkiselle sektorille (ennen kuin oli terveyssyistä aivan pakko) tai moralisoineet henkilöä holhoavasti. Kokoomuslainen puolestaan sai kokea ryhmänsä ajaman politiikan kovuuden siinä tilanteessa, kun ympärillä ei ollutkaan ensisijaisia sidosryhmiä tarjoamassa apua (tai ne olivat karanneet).

Tarinan opetus on siinä, että kokoomuslaisen ei kannata juoda itseään pöydän alle, koska kaverit eivät auta.

Minulle tarinan opetus on siinä, että blogiin pystyy jauhamaan loputtomasti muita kiinnostamatonta dadaa vain lämmitelläkseen sormiaan.